Tango musiikki; alkuperä ja kehittäjät
Tango – sanan etymologiaa ei varmuudella ole pystytty selvittämään; jotkut tutkijat ovat sitä mieltä että sana on Afrikkalaista juurta jolloin se tarkoittaisi suljettua tai varattua paikkaa. Toinen mahdollinen alkuperä on latinan-kielen tangere (koskettaa) – verbi. Molemmissa tapauksissa sana olisi tullut länteen orjalaivoilla ja orjien kielessä. Kolmas vaihtoehto on että sana on muodostunut yksinkertaisesti onomatopoeettisesti; tango matkisi rummun lyöntiä tan-go.
Tango musiikin alkujuuret ovat joka tapauksessa sekä afrikkalaisessa että eurooppalaisessa musiikissa;
Niin espanjalainen contradanza ja sitä kautta kuubalainen habanera , afrikkalaisperäinen candombe, eurooppalaiset masurkka, polkka ja sottiisi sekä aikanaan Argentiinan pampalla syntynyt ja laulettu milonga ovat osa siitä monimuotoisesta musiikkiperinteestä josta ensin Milonga ja hieman myöhemmin Tango aikanaan syntyivät noin 1860 - 1870.
Tango-tanssi tuli mukaan n. 1890, vaikka ennen sitä tanssittiin jo milongaa ja varsinkin mustan väestö parissa candombea. 1900 – luvun Buenos Airesissa, La Bocan satamakortteleissa, tunnettiin jo ns. kreolitango, jota pidettiin hyvin paheellisena tanssina, olivathan siinä mies ja nainen hyvin läheisessä tanssiotteessa, lähes syleilyssä. Ensimmäiset äänitykset tehtiin jo 1900 – luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä. Tuon ajan säveltäjistä ja muusikoista tunnetuimpia olivat Juan Maglio ja Vincente Creco.
Musiikillisesti tango jatkoi kehittymistään ja noin vuoteen 1920 oli vallalla pääasiassa tangotyyli joka nykyisin tunnetaan nimellä Guardia Vieja, eli vanha suuntaus. Guardia Viejan tunnetuimpia muusikoita, säveltäjiä ja orkesterinjohtajia olivat muun muassa Eduardo Arolas, Roberto Firpo, Francisco Lomuto ja hieman myöhemmin Francisco Canaro, joka jatkoi traditionaalisen tangon linjalla. Jonkin verran eriytymistä tyyleissä alkoi näkyä jo ennen 1920 lukua. Kun Canaro jatkoi traditionaalista suuntausta kuten myös Anselmo Aieta, lähtivät Osvaldo Fresedo, Juan Carlos Cobián ja Julio de Caro kehittämään tangomusiikkia niin sanottuun evoluutionaariseen suuntaan. Tangon kulta-ajan alkaessa 1920 oli nähtävissä, tai paremminkin kuultavissa selkeästi kahta erityylistä tangoa.
Kulta-ajan orkestereista tunnetuimpia traditionaalisen tangon muusikoita olivat Canaron lisäksi Juan D´Arienzo, Juan de Dios Filiberto, Rodolfo Biagi ja Alfredo de Angelis. Näiden orkestereiden musiikissa tunnusomaisia piirteitä olivat tiukka rytmiikka ja selkeä fraasijako, melodia jäi enemmän taka-alalle. Kehittyvän suuntauksen orkesterinjohtajista (aikajärjestyksessä) tunnetuimpia olivat ehkä Osvaldo Fresedo, Juan Carlos Cobián, Julio De Caro, Pedro Maffia, Carlos di Sarli, Elvino Vardaro, Anibal Troilo, Osvaldo Pugliese ja Miguel Galo. Usein näistä kulta-ajan orkesterien johtajista näkee niin sanottua ”Viiden Suuren” – listaa, johon kuuluvat lähes aina D’Arienzo, di Sarli, Troilo ja Pugliese mutta viides vaihtelee, ollen välillä Galo välillä De Caro, mutta myös Canaroa, de Angelista ja Biagia ehdotetaan tähän joukkoon listan tekijöiden mieltymysten mukaan.
Jo ennen varsinaisen kulta-ajan päättymistä alkoi Astor Piazzolla kehittää musiikkiaan Avant-Garden suuntaan. Sitä ennen hänen musiikkinsa oli selkeästi kehittyvän suuntauksen mukaista. Argentiinassa tämä uusi Avant-Garde suuntaus sai monia vastustajia, joiden mukaan Piazzollan uudet tangot eivät olleet tangoa lainkaan. Ainakaan argentiinalaiset tanssijat klubeissa ja milongapaikoissa eivät suosineet hänen uusia tangojaan. Joka tapauksessa hänen musiikkinsa suosio alkoi kasvaa ja pian hänestä muodostui yksi argentiinalaisen tangon ikoneista. Euroopassa Piazzolla oli pitkään oikeastaan ainoa tunnettu argentiinalaisen tangon edustaja. Tosin Piazzolla itse kertoi säveltävänsä tangojaan ja milongojaan nimenomaan konserttimusiikiksi tai estraditanssijoille. Pian Piazzollakin sai musiikillisia seuraajia kuten Atilio Stampone, Eduardo Rovira ja Horació Salgan.
Kun argentiinalainen tango alkoi uuden nousunsa ja maailman valloituksensa 1980 - luvulla, se aloitti myös uusien orkestereiden aallon. Nykyisistä orkestereista ja kokoonpanoista ovat ehkä pitkäikäisempiä ja laajemmalla tunnettuja Sexteto Mayor ja Color Tango, monien Eurooppaan suuntautuneiden kiertueiden vuoksi. Heidän repertuaarinsa käsittää tangoja niin traditionaalisesta -, kehittyvästä - kuin Avant-Garde -suuntauksesta.
Nykyisin on saanut suosiota myös niin sanottu elecktro-tango, jossa käytetään kaikenlaisten akustisten ja sähköisten instrumenttien lisäksi myös erilaisia syntetisaattoreita, ohjelmointia ja jopa vanhojen orkestereiden äänityksiä uudelleen muokattuina.
Tango tanssi; kehitys ja tyylit
Tangomusiikin muuttuessa ja kehittyessä aikojen myötä kehittyi myös tango – tanssi.
Kukaan ei itse asiassa tiedä tarkkaa kehitystä, koska tango – tanssia alettiin tutkia kovin myöhään eli noin 1990 – luvulla, tangon uuden tulemisen myötä. Eräiden lähteiden mukaan eräänlaista ”tangoa” alettiin tanssia jo 1850 – luvulla, mutta todennäköisesti sen aikaiset tanssit olivat lähinnä erilaisia kansantansseja.
Vasta lähempänä vuosisadan vaihdetta alkoi kehittyä varsinainen tango; orillero, joka sai nimensä näistä köyhän väestön kulmakunnista tai laitakaupungin osista (orillero = työväen luokan ihminen). Koska köyhälistö asui hyvin tiiviisti näissä lähiöissä, sieltä löytyi myös soittajia ja laulajia. Toisella oli kitara, jollakin oli huilu tai klarinetti ja niin voitiin alkaa musisointi ja tanssiminen.
Paljon kerrotaan tarinaa siitä että tango syntyi ilotalojen odotushuoneissa, mutta se ei varmaan ole ainoa totuus, sillä tango syntyi köyhien ihmisten keskuudessa ja tuohon aikaan ilotaloissa kävivät enemmän keskiluokan miehet.
Naisia oli tuon ajan Buenos Airesissa paljon vähemmän kuin miehiä, joten nuorilla miehillä oli vain kaksi vaihtoehtoa saada naiskontakteja, prostituoidut ja tanssiminen. Koska prostituoidut ottivat rahaa seuranpidosta ja palveluksistaan, oli halvempaa opetella tanssimaan vaikkakin se tuotti vaivaa ja vaati aikaa. Tanssimisen kautta oli kuitenkin mahdollista löytää myös todellinen elämänkumppani.
Tanssiminen opittiin 1900 luvun alkupuolella enimmäkseen kotona, opettajina toimivat vanhempien lisäksi sedät, tädit ja vanhemmat sisarukset. Kun varsinaisia tanssipaikkoja alkoi ilmaantua kaupunkiin, vanhemmat miehet veivät nuoret miehet ensimmäistä kertaa tanssimaan ja pyysivät tuttuja naisia tanssimaan heidän kanssaan. Jos nainen oli tyytyväinen nuorukaisen tanssiin, nuori mies pääsi niin sanotusti tanssipiireihin ja uskalsi hakea itse tanssipartnerinsa. Mikäli tanssi ei sujunut, piti vain harjoitella lisää joko kotona tai kokeneempien miesten opastuksella.
Oikeastaan vasta tangon kulta-ajalla ja suuremmassa määrin vasta tangon renessanssin myötä 1980 – luvulla alkoi löytyä ammatti tango-opettajia ja tangokouluja, jossa opeteltiin tangoa maksua vastaan.
Tangotyylejä löytyy monia; niitä voidaan luokitella joko karkeammin tai hienommin.
Varhaisimman, Canyengue – tangon kerrotaan syntyneen jo 1870 luvulla mutta suosituinta se oli 20-luvulla. Cannyengue – sanan uskotaan olevan afrikkalaista perua ja tarkoittavan liikkumista rytmiin. Se perustuu paljolti Tango Negroon, joka oli mustan väestön tanssimaa Candombea. Kaikki nykyisin esitettävät canyengue - askeleet perustuvat kuitenkin hajanaisiin muistoihin ja suulliseen perimätietoon ja sen vuoksi nykyään esitettävä canyengue onkin 1990-luvun luomus. Tätä canyengue - tangoa tanssittiin kuitenkin pääasiassa kaduilla ja kadunkulmissa. Tanssiasennossa parin jalat ovat selvästi koukussa ja peri nojaa suljetulla puolella voimakkaasti toisiinsa.
Orillero – tyyli ja Liso (=helppo) – tyyli syntyivät oletettavasti samanaikaisesti 1880 – luvulla. Tätä tangoa tanssittiin enimmäkseen ulkotiloissa ja suuremmissa seurojentaloissa kaupunkien laitamilla. Orilleron tanssiasento oli avoimempi ja siinä tehtiin enemmän ”manöövereitä” joten se vaati enemmän tilaa kuin Liso. Liso oli nimensä mukaisesti helpompaa ja yksinkertaisempaa, tanssiote oli suljetumpi ja pari nojaa selvästi toisiinsa, joten se kehittyi enimmäkseen pienissä tai täysissä tanssitiloissa.
Lisosta kehittyi Tango Salón (=salonkitango) noin 1910 -luvulla, ja joka nimensä mukaan sopi jo salonkeihin, eli oli hienostuneempaa kuin nämä alkuperäisemmät tyylit. Tangó Salonissa tanssiote on suljettu, mutta molemmat ovat niin sanotusti omalla tasapainoakselillaan. 1940 luvulla se kehittyi suurin piirtein siksi Tango Saloniksi jota tanssitaan tänäkin päivänä; asennossa miehen oikea ja naisen vasen olkapää ovat lähellä toisiaan ja parin toinen puoli on selvästi avoin. Tanssiessa voidaan suljetun puolen otetta hieman löysätä, jolloin voidaan tehdä myös liikkeitä jotka vaativat tilaa. Tätä tyyliä kutsutaan leikillisesti myös ”tango-opettajien tyyliksi”.
Apilado, jota myöhemmin 90-luvulla on alettu kutsua myös Milonguero tyyliksi, kehittyi 40- ja 50-luvun täysissä tanssisaleissa ja kahviloissa, joissa ei ollut tilaa isoille liikkeille tai pitkille askelille. Tässä tyylissä pari tanssii hyvin suljetussa asennossa ja usein pari myös nojaa toisiinsa. Tyyli perustuu nopeaan, rytmikkääseen askellukseen ja pieniin jaloilla tehtäviin koristeisiin.
Tango Nuevo on sekä opetusmetodi että tanssityyli. Tango Nuevo opetusmetodina painottaa tanssin rakenteellista analyysiä, jonka kautta voidaan löytää uusia liikesarjoja ja askeleita. Tango Nuevo metodi syntyi Cosmo Tango – organisaation työn tuloksena ja sen pioneereja ovat olleet Gustavo Naveira ja Fabian Salas. Tässä tyylissä parin tanssiasento on hyvin vapaa ja ote usein avoin. Tyylille ovat ominaista monenlaiset suunnanmuutokset, boleot, volgadat ja canchot. Usein Tango Nuevo sekoitetaan show-tangoon koska monet show-tango parit ovat omaksuneet Tango Nuevon elementtejä omiin koreografioihinsa.
Show Tango tai Tango Fantasia on enemmän teatraalinen ja liioiteltu muoto Argentiinalaisesta tangosta. Se on kehittynyt nimenomaan näyttämölle ja tango-esitysten tarpeisiin. Se sisältää paljon koristeltuja liikkeitä, akrobatiaa ja yksin tehtyjä liikkeitä. Päinvastoin kun muut tangon muodot, se ei ole improvisoitua tanssia vaan perustuu koreografiaan.
Neo – tango on uusi suuntaus Tango Nuevosta ja siinä käytetään Nuevon tekniikkaa, mutta tanssitaan usein niin sanottuun non-tango musiikkiin, kyse on lähinnä fuusiosta jossa sekoitetaan eri tyylejä.
Suomalainen Tango
